Uusi terveydenhoitolaki kinnitti huomiota muun muassa hygieniaan. Osuustukkukaupan (OTK:n) työntekijä sähköisen käsienkuivaajan luona vuonna 1933. Kuvaaja Eino Finne. Työväenmuseo Werstas.
Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.
Kansalaisten vakuuttamisesta pahan päivän varalta, erityisesti sairauden ja vanhuuden varalta käytiin keskusteluja 1920–1930-luvulla. Sotien välillä julkisen sektorin tarjoama apu oli pitkälle edelleen tarveharkintaista, kohdistuen edelleen vain hädänalaisimpiin ryhmiin. Pieniä edistysaskeleita silti otettiin laajempien kansanjoukkojen elinolojen turvaamiseen eri elämänvaiheissa ja tilanteissa. Sosialidemokraattien agendalla oli erityisesti työväestön olojen kohentaminen monin eri tavoin. He tarttuivat toimeen päästessään hallitusvastuuseen vuonna 1926 ja uudemman kerran vuonna 1937.
Suomalaisten elintaso nousi 1920-luvulla, jolloin palkat nousivat hintoja nopeammin. Myös työläisperheissä elettiin aiempaa paremmin. Köyhäinavustusta jaettiin 1920–1930-luvuilla keskimäärin neljälle prosentille väestöä. Uusi köyhäinhoitolaki tuli voimaan vuonna vuonna 1923. Se velvoitti kunnat perustamaan sosiaalihuollon alan laitoksia ja huolehtimaan jokaisesta vaikeuksiin joutuneesta kuntalaisesta tapaukseen sopivalla tavalla. Kansanedustaja Miina Sillanpää ehdotti lastensuojelua sosiaalihuollon erityisalueeksi, mikä toteutui vasta myöhemmin.
Vuonna 1926 sosialidemokraatit muodostivat yksin vähemmistöhallituksen ja olivat myös ensi kertaa vallan kahvassa sisällissodan jälkeen. Sosialidemokraatit olivat ensimmäinen hallitus Suomen historiassa, jolla oli oma ohjelma. Katso täältä pääministeri Väinö Tannerin puhe, jossa esitellään eduskunnalle hallituksen ohjelma 13. joulukuulta 1926.
Monia uudistuspyrkimyksiä sisältänyt ohjelma ei miellyttänyt oppositiossa olevia. Tanner kuittasi kokoomuspuolueen Antti Tulenheimon esittämän välikysymyksen 17. joulukuuta hallitusohjelman toteuttamisesta ja eduskunnan luottamuksesta toteamalla mm. seuraavaa:
“Kun maa tottuu siihen ajatukseen, että sosialidemokraatit voivat olla hallituksessa, mikä ajatus tietysti uutuudeltaan on hyvinkin outo monen kunnon porvarin mielestä, tulee tietysti myöhemmin aika, jolloin hallituksen pohja voi olla laajempi. Tänä Iltana ymmärtääkseni on ratkaistava, kummalle kehityssuunnalle eduskunta haluaa avata mahdollisuudet.” Katso täältä välikysymys ja Tannerin vastaus kokonaisuudessaan.
Hallituskauden aikana sosialidemokraatit esittivät palkkatyössä oleville sairausvakuutusta, mutta se ei saanut kannatusta muilta puolueilta. Työnantajat puolestaan vastustivat kustannuksia ja lääkärit pelkäsivät järjestelmän väärinkäytöksiä.
Vuonna 1927 läpi viedyllä terveydenhoitolailla saatiin kuitenkin edistettyä kansan terveysoloja esimerkiksi elin- ja työympäristöä koskevilla määräyksillä. Kuntien tuli myös vastedes järjestää kuntalaisille esimerkiksi terveystarkastuksia. Tannerin hallituksen kausi jäi lyhyeksi kestäen vain joulukuusta 1926 joulukuuhun 1927.
Kunnan hätäaputöitä raitiovaunukiskojen rakentamisen tai kunnostamisen parissa Helsingissä vuonna 1931. Työväen Arkisto.
1930-luvun alun pula-aika jarruttaa kehitystä
Maailmanlaajuinen talouslama ulottui 1930-luvun alussa myös Suomeen. Köyhäinhoitoa saaneiden avustettavien määrä kohosi 10 prosenttiin väestöstä. Työttömiä oli vuonna 1932 jopa 92 000 ja ilmaista ruokaa jaettiin nälkäisille. Lamavuonna 1932 saatiin työttömyyshuollon periaateohjelma: työttömät tuli työllistää yleisiin töihin.
Käytännössä kunnat tarjosivat niukan köyhäinavun ohella hätäaputöitä ja valtio viimeisenä keinona varatöitä työttömiksi jääneille. Elettiin aikaa ennen varsinaista työttömyysturvaa.
Työväen Muistitietotoimikunnan kokoelmista löytyy vuonna 1924 syntyneen helsinkiläisnaisen kuvaus lapsuudesta lama-aikana:“Olimme saaneet Vallilan kunnallisista vuokrataloista hellahuoneen asuttavaksemme, koska isä oli työtön.”
Muistelija kertoo seisoneensa äitinsä kanssa soppajonossa: “Siellä kävimme Äidin kanssa syömässä peruna- – – ja hernesopat, vellejä ja kaura- ja ruispuurot.” Kunnan köyhäinhuollolta saatuja kortteja vastaan perhe sai tietyn määrän jauho- ja ryynipusseja kunnan kaupasta. “Ei ollut hedelmiä, makeisia, eikä mainoksia, ankeutta vain.”
Työttömyys ei ollut vain kaupunkien ongelma: pientilalliset eivät useinkaan olleet omavaraisia. He joutuivat hankkimaan lisäansioita muualta. Lama taittui, kun vienti alkoi taas vetää vuoden 1933 tienoilla.
Ensipakkaus äideille vuodelta 1939 sisälsi liinavaatteita, sideharsoja, vaippoja, vauvanvaatteita, saippuaa ja kumialustan.
Kun sosialidemokraatit muodostivat hallituksen vuonna 1937 edistyspuolueen ja maalaisliiton kanssa, oli lama selätetty. Köyhäinhuollon (jonka nimike muuttui myöhemmin neutraaliksi sosiaalihuolloksi) lainsäädäntöä muokattiin uusiksi täydentäen sitä erillislaeilla muun muassa lastensuojelusta. Alettiin myös avustaa vähävaraisia synnyttäjiä rahasummalla tai äitiyspakkauksella, äidit saatiin samalla terveydenhuollon piiriin. Valtiovalta halusi edistää syntyvyyttä. Vuonna 1938 jo kaksikolmasosaa synnyttäjistä oli avustettavia.
Valtion virkamiesten eläkkeistä oli säädetty jo 1920-luvun puolivälissä. Muun kansanosan vanhuuden turvan järjestämisestä päätettiin ja laki kansaneläkkeestä vahvistettiin keväällä 1937. Uudistusta toteuttamaan perustettiin Kansaneläkelaitos. Kansaneläkettä kehitettiin uudelleen jälleen 1950-luvulla ja ensimmäiset kansaneläkkeet tulivat maksuun 1960-luvulla.
Sodan jälkeen uudet tukimuodot
Vuonna 1939 alkanut sota katkaisi moneksi vuodeksi sosiaaliturvajärjestelmän kehittämisen. 1940-luvulla sosiaalihuoltoa jälleen laajennettiin ja luotiin uusia valtion ja kuntien organisoimia tukimuotoja: avun saanti ei enää riippunut tuensaajan taloudellisesta asemasta. Vuodesta 1944 kuntien neuvolatoiminta tuli pakolliseksi ja lapsilisiä alettiin maksaa kaikille perheille vuonna 1948. Äitiysavustukset ulotettiin kaikkiin äiteihin seuraavana vuonna.
Vasemmistopuolueet SDP ja sodan jälkeen perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) olivat mukana hallituksissa viemässä näitä uudistuksia läpi. Julkisen sektorin myöntämästä tarveharkintaisesta avusta, joka leimasi perinteistä köyhäinhoitoa, siirryttiin pienin askelin entistä kattavampaan kansalaisten hyvinvoinnin turvaamiseen elämän eri vaiheissa. 1960-luvulta eteenpäin modernin sosiaaliturvan luominen pääsi kunnolla vauhtiin.
Teksti: Iris Olavinen
Artikkelin arkistolähteitä:
Kuvat Arjenhistoriassa:
OTK:n sähköinen käsienkuivain vuonna 1933.
Hätäaputöitä Helsingissä vuonna 1931.
Ensipakkaus äideille vuonna 1939.
Työväen Arkisto:
Hallituksen ohjelmajulistus 13.12.1926.
Työväen Muistitietotoimikunta:
Lapsuus 1930-luvun pula-ajan Helsingissä.
Lisälukemista:
Jaakkola, Jouko et al (toim.): Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaaliturvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, 1994.