”Itämeri rauhan mereksi” – DDR ja tunnustamisliike

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

Vuoden 1958 Itämeren viikkojen mainosjuliste.

Saksa jaettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden kesken. Neuvostoliiton hallitsemasta itäisestä vyöhykkeestä muodostettiin vuonna 1949 Saksan demokraattinen tasavalta (Deutsche Demokratische Republik, DDR). Itä-Saksan valtiollinen asema oli kuitenkin vielä pitkään epäselvä. Vasta 1970-luvulla DDR saavutti laajan tunnustuksen ja pääsi esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n jäseneksi. Tätä edelsi massiivinen kampanja tunnustuksen saamiseksi.

Suomi ja DDR

Suomi tunnusti sekä Itä- että Länsi-Saksan samanaikaisesti vuonna 1973. Tätä ennen Suomi oli pitkään ainoa länsimaa, jolla ei ollut virallisia diplomaattisia suhteita kumpaankaan Saksaan. Asenne kumpusi YYA-sopimukseen liittyvistä rajoitteista, joiden mukaan Saksan taholta tulevan sotilaallisen uhkan torjuminen oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perusta. Sopimus esti suhteiden muodostamisen ainoastaan Saksan liittotasavaltaan (Bundesrepublik Deutschland), joka puolestaan kampanjoi voimakkaasti DDR:n tunnustamista vastaan. Suomella oli Länsi-Saksaan tiiviit kauppasuhteet, joiden ei haluttu häiriintyvän. Toisaalta oli otettava huomioon Neuvostoliiton asenne.

Itä-Saksa oli suomalaisille toiseksi tärkein sosialistinen maa Neuvostoliiton jälkeen. Täysien diplomaattisten suhteiden puuttuminen ei estänyt kanssakäymistä. DDR:n kaupallinen edustusto aloitti Helsingissä vuonna 1953. Se oli korkeatasoisin DDR:n kapitalistisissa maissa sijainneista toimipisteistä – muualla oli vain kauppakamareita. Edustustolla oli alusta alkaen muitakin kuin kaupallisia tehtäviä ja poliittiseen vaikuttamiseen sijoitettiin huomattavia resursseja. Suomi oli siten erityisasemassa DDR:n politiikassa. Suomi nähtiin kapitalistisen maailman heikoimmaksi lenkiksi, josta voitaisiin saada tukea helpommin kuin muualta. DDR:n aktiivisuus sai myös länsisaksalaiset liikkeelle ja Helsingistä muodostuikin yksi Saksojen välisen kylmän sodan keskeisistä näyttämöistä. Molempien Saksojen edustajat pyrkivät vaikuttamaan suomalaisiin propagandalla ja muilla hienovaraisemmilla menetelmillä, joihin lukeutui esimerkiksi kulttuurivaihto.

DDR:n matkailupropagandassa korostettiin klassista saksalaista kulttuuria ja nähtävyyksiä. Itäsaksalaiset pyrkivät esiintymään saksalaisen kulttuuriperinteen johdonmukaisimpina vaalijoina. Kuva matkailumessuilta Finlandia-talossa 1984. Kansan Arkisto

1960-luvun yleinen käsitys Suomessa oli, että molemmat Saksat olivat blokkiensa mallimaita. DDR oli sosialismin näyteikkuna ja suomalaisten asenne sitä kohtaan pääosin myönteinen. Kulttuurisaavutuksilla (urheilu mukaan lukien) oli tässä suuri merkitys. Moni oli kiinnostunut DDR:stä esimerkiksi puhtaan ammatillisesti. Myös suomalaisten perinteisellä saksalaismielisyydellä lienee ollut vaikutuksensa.  Toisaalta DDR-suhtautumiseen vaikuttivat ulkopoliittiset syyt; ”suomettumiseksi” (Finnlandisierung) kutsutun käytännön mukaisesti Neuvostoliiton (todelliset ja kuvitellut) näkemykset otettiin aina tarkasti huomioon. Yleisellä tasolla suomalaiset olivat kiinnostuneita sosialististen maiden panostuksista suunnitteluun, sillä yhteiskunnallisen kehityksen suunnitelmallisuus oli kasvavan kiinnostuksen kohteena myös kapitalistisissa maissa.

1960-luvun puolivälistä alkaen, ja varsinkin tunnustamisen jälkeen, Suomen ja DDR:n kanssakäyminen lisääntyi huomattavasti. Yhteistyö laajeni lähes kaikille elämän aloille. Eri viranomaisten ja järjestöjen sekä yhteiskunta- ja ammattiryhmien viralliset delegaatiot tekivät ahkerasti vierailuja ja laativat yhteistoimintaohjelmia. Suomalaisten opiskelu DDR:n kouluissa lisääntyi. Vuonna 1976 tuli voimaan hallitustenvälinen sopimus yhteistyöstä tieteen ja kulttuurin aloilla. Myös DDR:ään suuntautunut turismi kasvoi. 1970-luvun alusta alkaen Itä-Saksaan pääsi Helsingistä esimerkiksi valtiollisen Interflug-lentoyhtiön suorilla lennoilla.

Kommunistien yhteydet

Suomalaisten varhaiset yhteydet DDR:ään olivat pitkälti kommunistien varassa. Suomen Kommunistinen Puolue piti maata hallinnutta Saksan sosialistista yhtenäisyyspuoluetta (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands, SED) veljespuolueenaan. Toverilliset suhteet tarkoittivat esimerkiksi valtuuskuntien vaihtoa ja pienimuotoista avustustoimintaa: SED lahjoitti SKP:lle esimerkiksi painokoneen. SKP:llä oli 1950-luvulta lähtien muutaman opiskelijan vuotuinen kiintiö DDR:n kouluissa. Mitenkään erityisen laajasta kanssakäymisestä ei kuitenkaan ollut kyse. Tilanne muuttui 1960-luvun alkupuolella, kun DDR alkoi panostaa Suomeen ja kommunisteja tarvittiin yhteyksien luomisessa muihin poliittisiin ryhmiin. Tästä lähtien puolueiden suhteet laajenivat yhä uusille aloille.

Kun SKP 1960-luvulla hajosi, SED alkoi neuvostoliittolaisten tavoin tukea oppositiota, joka myöhemmin opittiin tuntemaan taistolaisina. Avoimista oppositiosympatioistaan huolimatta niin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kuin SED:nkin linjana oli, ettei SKP saanut hajota. SKP:n ja SED:n luottamuksellisissa keskusteluissa esiin nousi usein esimerkiksi kysymys SKDL:n luonteesta. SKP:n suhteet SED:n kanssa jatkuivat tiiviinä aina DDR:n lakkauttamiseen asti. Esimerkkeinä yhteyksistä voit lukea seuraavat SKP:n kansainvälisen osaston asiakirjat: SKP:n valtuuskunnan selostus matkasta DDR:ään 1966, Tiedonanto SED:n valtuuskunnan vierailusta Suomessa 1976, Sopimus yhteistyöstä SED:n ja SKP:n välillä 1980–1981 ja SKP:n puheenjohtaja Aallon puhe SED:n tovereille Berliinissä 1988.

Ystävyysseurat

Erilaisten ystävyystilaisuuksien mainoksia 1970-luvulta.

Suomi–DDR-seura perustettiin toukokuussa 1956. Alkuvaiheessa mukaan tuli lähinnä SKDL:n kannattajia. DDR tuki yhdistystä taloudellisesti. Seuran päätoimisena sihteerinä toimi vuoteen 1973 kommunisti Ontro Virtanen, jonka rooli Suomen DDR-suhteissa oli keskeinen. Seuran jäsenmäärä ja aktiivisuus nousivat 1960-luvulla ja mukaan tulivat myös muiden puolueiden edustajat. Seura pyrki nostattamaan DDR-tietoisuutta panostamalla esimerkiksi ystävyyskaupunki- ja kulttuuritoimintaan. Vuonna 1972 seuraan kuului noin tuhat henkilöjäsentä. Paikallisyhdistyksiä seuralla oli yli 10 kunnassa. Ystävyysseura lopetti toimintansa tammikuussa 1991 Saksojen yhdistyttyä. Lue ystävyysseuran säännöt täältä.

Itä-Saksassa Suomen ystävyystoimintaa harjoitettiin aluksi Ulkomaiden kulttuurisuhteiden seurassa (Gesellschaft für Kulturelle Verbindungen mit dem Ausland) ja vuodesta 1961 lähtien Saksalais-pohjoismaisen seuran (Deutsch-Nordische Gesellschaft, DENOG) puitteissa. DENOG kuului Kansojen ystävyyden liittoon (Liga fur Völkerfreundschaft), joka oli DDR:ssä toimineiden ystävyysseurojen kattojärjestö. Vuonna 1974 DENOG vaihtoi nimekseen DDR–Pohjois-Eurooppa-seura (DDR–Nordeuropa-Gesellschaft) ja erillinen DDR–Suomi-seura (Freundschaftsgesellschaft DDR–Finnland) muodostettiin 1981. Helsingin Siltasaarella toimi vuosina 1960–1990 Itä-Saksaa esitellyt DDR-Kulturzentrum.

Itämeren viikot

Itämeren viikoille lähteviä naisia Katajanokalla kesäkuussa 1960. Kulkuvälineenä DDR:n ammattiliittojen keskusjärjestö FDGB:n laiva. Kuva: Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto

Vuosina 1958–1975 Rostockissa järjestetyt Itämeren viikot (Ostsee-woche) olivat yksi DDR:n kansainvälisen kampanjoinnin näyttävimmistä muodoista. Tapahtuman tausta-ajatuksena oli DDR:n ja Neuvostoliiton ajamien poliittisten tavoitteiden – kuten DDR:n tunnustaminen ja YK-jäsenyys sekä ETYK – edistäminen. Käsite ”rauha” oli vahvasti läsnä viikoilla ja näkyi esimerkiksi ”Itämeri, rauhan meri” -tunnuksessa. Käytännössä tämä merkitsi tukea neuvostoliittolaisten ohjaileman Maailman rauhanneuvoston rauhanpolitiikalle, jonka mukaan Itämeren rauhaa uhkasi tuolloin ennen kaikkea vahvistunut, Natoon kuulunut ja aggressiiviseksi tulkittu Länsi-Saksa.

Itämeren viikkoihin – kuten kaikkeen muuhunkin toimintaan itäsaksalaisten kanssa – kuului olennaisena osana yhteisten kommunikeoiden eli julkilausumien valmistelu. Tämä aiheutti monesti vaikeuksia esimerkiksi suomalaisille. Viikoille vuodesta 1959 säännöllisesti osallistunut (varsinkin Suomen Naisten Demokraattisessa Liitossa vaikuttanut ja Suomen Elintarviketyöläisten Liitossa työskennellyt) ja viikkojen naistoimintaa Suomessa organisoinut Elli Tattari muisteli vuonna 1985:

”[S]e julkilausuman valmistelu saattoi kestää tunteja ja alkuvuosina sitä esiintyi joka vuosi niin, että se oli kiihkeää väittelyä […] varsinkin pohjoismaista menevät naiset epäilivät aina sitä totuutta […] ja yrittivät sitä aina lieventää. […] kaikki eivät hyväksyneet kaikkia sanontoja, varsinkaan Länsi-Saksaa koskevaa, he eivät hyväksyneet sellaista ankarampaa sanontaa, joka oli kuitenkin totuus tässä asiassa. Sieltähän se sota oli alkanut ja hehän suunnittelivat jo uutta sotaa. […] Sitten vihdoin keksittiin, että poistettiin sana hyväksyttiin yksimielisesti ja silloinhan nämä ikään kuin vapautuivat vastuusta […] mutta sillä tavalla tämä keskustelu sitten rauhoittui siitä julkilausumasta, kun tultiin tähän, että julkilausuma lähetettiin aikaisemmin jokaiseen maahan ja siellä sitä käsiteltiin yhteisessä kokouksessa ja sitten hyväksyttiin, jolloin siellä perillä ei ollut enää mitään tämmöisiä vaikeuksia sen kanssa.”(s. 66–69)

Lue esimerkki naiskonferenssissa yksimielisesti hyväksytystä julkilausumasta (1960) ja Suomen naisvaltuuskunnan viikko-ohjelmasta (1961).

Vuoden 1975 työläiskonferenssi. Kansan Arkisto

Itämeren viikkojen tärkein tapahtuma olivat alueen maiden ammattiyhdistysvaikuttajien kokoukset, joiden järjestäjänä toimi Itämerenmaiden sekä Norjan ja Islannin työläiskonferenssien pysyvä komitea. Suomessa kokousten järjestelyistä vastasivat aluksi Suomen Kommunistinen Puolue ja Suomi–DDR-seura, kunnes 1960-luvun alussa muodostettiin pysyvän komitean suomalaiseksi haaraksi ammattiyhdistysväen rauhantoimikunta. Kokousjärjestelyjen lisäksi komitea ja toimikunta hoitivat muun muassa ammattiyhdistysten valtuuskuntien, lomailijoiden ja opiskelijoiden matkoja DDR:ään.

Itämeren viikoille osallistui runsaasti ulkomaalaisia, mikä oli tuolloin poikkeuksellista DDR:ssä, mutta varsinkin alkuvuosina vieraat olivat lähinnä kommunisteja. Suomi oli kuitenkin poikkeus, sillä tapahtumiin mentiin mukaan laajalla rintamalla. Virallisten edustajien lisäksi mukaan lähti turisteja, jotka maksoivat itse matkansa. Esimerkiksi vuonna 1967 tapahtumiin osallistui yhteensä noin 400 suomalaista. Ammattiyhdistyskonferenssin lisäksi Itämeren viikot tarjosivat muun muassa kulttuuriohjelmaa, urheilukilpailuja, nuorisoleirejä ja eri alojen edustajien seminaareja. Elli Tattari muisteli myös ruohonjuuritason vaikuttamista viikkojen hyväksi:

[M]eillä oli alkuaikoina tapana viedä pikku lahjoja sinne Itämeren viikon emännille […] Ja teimme käsin niitä lahjoja, teimme mm. helminauhoja puusta ja teimme koruja ja kaikkea tällaista, kirjanmerkkejä ym. valmistimme näissä naisten kokouksissa. […] Tällä tavalla saimme mukaan sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät olleet vielä millään tavalla tässä liikkeessä mukana eivätkä olleet Itämeren viikolla […] Ja saatiin ikään kuin tämän yhteisen asian puolesta nämä ihmiset yhteen ja samalla voitiin aina kertoa siitä Itämeren viikosta ja kertoa niistä matkoista ja käynneistä ja sehän oli ihan loistavaa. […] Me nimitimme tätä helminauhaa kansojen ystävyyden helminauhaksi…” (s. 26, 47)

Tunnustamisliike

DDR:n ylivoimaisesti tärkein tavoite kaikessa Suomeen suuntautuneessa vaikuttamisessa oli diplomaattisen tunnustuksen hankkiminen valtiolle. Kaikki muu toiminta oli alisteista tälle päämäärälle. Kiinnostus Suomeen johtui ennen kaikkea maan erityislaatuisesta kansainvälisestä asemasta, joka vaikutti kaikkeen politikointiin. Paasikiven-Kekkosen linjaan perustunut ulkopolitiikka loi otollisen maaperän ajatukselle Saksan jaosta reaalipoliittisena tosiasiana. DDR tekikin Suomesta tunnustamista koskevan toimintansa painopistealueen, jossa ei resursseja säästelty. Suomeen syntyikin 1970-luvun vaihteessa maailman suhteellisesti suurin ja poliittisesti laajapohjaisin DDR:n tunnustamisliike.

DDR:n FDJ-nuorisoliiton lauluryhmä esiintymässä Suomessa 1970-luvulla. Kansan Arkisto

Kansainvälinen aloitekomitea DDR:n tunnustamiseksi perustettiin Tukholmassa 1967. Helmikuussa 1969 sen pohjalta synnytettiin Helsingissä Pysyvä kansainvälinen komitea DDR:n tunnustamiseksi. Suomi–DDR-seura oli yksi kolmestatoista perustamisessa mukana olleesta ystävyysseurasta. DDR vastasi toiminnan taloudesta. Suomen komitea DDR:n tunnustamiseksi muodostettiin tammikuussa 1970. Siihen liittyi 41 yhteisöjäsentä: puolueita, nuorisojärjestöjä, ammattiliittoja ja urheilujärjestöjä. Puolueista mukana olivat SKDL, SKP ja TPSL; nuoriso- ja opiskelijajärjestötasoisesti myös sosialidemokraatit, liberaalit ja keskusta.

Tunnustamisliike pyrki vaikuttamaan muun muassa lobbaamalla päättäjiä ja järjestämällä erilaisia tilaisuuksia, kuten ystävyysviikkoja, joissa aihetta (ja DDR:ää yleisestikin) tehtiin tutuksi. Kampanja huipentui keväällä 1972, jolloin Suomessa järjestettiin lyhyen ajan sisällä peräti 114 tilaisuutta aiheesta. Lue tiivistelmä kyseisen ystävyyskuukauden tapahtumista täältä. Katso myös liikkeen ohjelmallinen asiakirja DDR:n tunnustaminen nyt ja ilman ennakkoehtoja sekä toiminnan päättymisen jälkeen laadittu toimintaketomus.

teksti: Janne Kuusisto

Artikkelin arkistolähteitä

Kansan Arkisto:

  • Elli Tattari: Aa Haastattelut
  • Interflug: Ha Leikkeet
  • Suomen komitea DDR:n tunnustamiseksi (Kansan Arkiston kokoelma, arkisto Kansallisarkistossa)
  • Suomen Kommunistinen Puolue / Kansainvälinen osasto: Hc Valtuuskunnat, He Veljespuolueiden aineisto
  • Suomen Naisten Demokraattinen Liitto: Hk Kansainvälinen toiminta
  • Suomen Rauhanpuolustajat: Hbe Itämeren yhteistyö
  • Suomi–DDR-seura (Kansan Arkiston kokoelma, arkisto Kansallisarkistossa)

Kuvat Arjenhistoriassa:

Lisälukemista

  • Seppo Hentilä: Harppi-Saksan haarukassa. DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa (SKS 2004) ISBN 951-746-650-1

Lisää aineistoja