Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.
Säätyjako oli alkoi murentua 1800-luvun lopulla. Talonpoikaiston alle syntyi uusi paisuva tilattomien luokka, jolla ei ollut maata, vakinaista asuntoa tai työtä eikä vaikutusmahdollisuuksia valtiollisissa ja kunnallisissa asioissa. Tilattomat kulkivat tilapäistöiden perässä asuen missä milloinkin. Tilattomia/maattomia kutsuttiin myös itsellisiksi tai irtolaisiksi. Jotkut asustelivat lyhempiä ja pidempiä aikoja isäntäperheen nurkissa heille osoitetussa tilassa esimerkiksi saunakamarissa avustaen talon töissä. Heitä kutsuttiin loisiksi. Osa tilattomasta väestä saattoi ajautua myös rikollisen ja siveettömän elämän harjoittamiseen. Vähäosaisia tai “vaivaisia”, kuten heitä usein kutsuttiin olivat erityisesti sairaat, vammaiset, mielisairaat, työkyvyttömät, turvattomat lapset ja vanhukset. Nämä ryhmittymät putosivat helposti nälkärajalle ja yhteiskunnan eri tahojen armeliaisuuden varaan ja toisaalta valtion kurinpidollisten toimien kohteeksi.
Ennen modernia sosiaaliturvajärjestelmää, joka alkoi kehittyä erityisesti 1960-luvulta eteenpäin, yhteiskunnallinen apu kohdistuikin vain kaikkein heikoimmilla oleviin ryhmiin. Maaseutuvaltaisessa yhteiskunnassa paikkakunnat jaettiin ennen 1900-lukua ruotuihin, jotka käsittivät tietyn määrän talouksia. Ne olivat kukin velvollisia vuorollaan antamaan suojaa ja ruokaa henkilölle, joka ei ollut kykenevä huolehtimaan itsestään.
Apu usein vastikkeellista
Kunnat saattoivat järjestää myös hätäaputöitä työtä vailla oleville pahimpina pula-aikoina. Elätejärjestelmä korvasi yhä useammin ruotujärjestelmän 1800-luvun lopulla: vaivaishuutokaupoissa elätin sai se, joka pienimmällä summalla suostui hänet elättämään kunnan tarjoamaa korvausta vastaan. Kotiapu oli toinen avun muoto, sitä tarjottiin niille, jotka kykenivät pärjäilemään itsenäisesti pienten avustusten varassa. Avustukset olivat ryynejä, jauhoja, lääkkeitä, vaatteita. Kauppojen yleistyessä myös maaseudulla avustus oli yhä useammin rahaa. Kaksi kolmasosaa kotiavun saajista eli kaupungeissa.
Uuden kunnalliskodin asukkaita vuonna 1928. Kuvaaja Matti Nevalainen. Työväen Arkisto.
Muistitietona tallennetussa kertomuksessa vuonna 1890 syntynyt mies muisteli lapsuuttaan köyhässä loisperheessä Keiteleellä. Perhe asui talossa, josta se asutti yhtä huonetta, tupaa. Toinen loisperhe asui kamarin puolella: “Toiset loiset asuivat kamarissa ja kulkivat tuvan läpi huoneeseensa.” Asuttiin siis hyvin ahtaasti. Lehmiä perheellä oli yleensä 2–3. “Kun isälläni tuli jalka sairaaksi, oli kunnan sosiaaliviranomaiset myyneet isäni lehmän ennen kun antoivat apua”. Perheen piti siis maksaa lehmästä saaduilla rahoilla sairaanhoidosta. Kertoja muisteli, että myös kunnan kotiapu oli vastikkeellista: “Kahvipannukin oli annettava sosiaalilautakunnan jäsenille ennen kuin sai leipäjauhoja kunnalta”.
Kunnat alkoivat ylläpitää 1800–1900-luvun vaihteen tienoilla vaivaistaloja, joiden asukaskunta koostui yhteiskunnan vähäosaisista ja vaivaisista. Tuolloin alettiin myös palkata virkamiehiä köyhäinhuollon tehtäviin. Vaivaistalot olivat aluksi kaupunkilainen ilmiö. Kunnat keräsivät varat verottamalla. Vuotuiset kustannukset olivat pienet ja vastasivat kansalaista kohden työmiehen päivän palkkaa. Lapsille ja sairaille pyrittiin saamaan omat osastonsa, samoin eri sukupuolet olivat omissa tiloissaan. Kaupunkien vaivaistaloissa oli myös yleensä palkattu sairaanhoitaja. Sairaalaosastot olivat kunnansairaalojen esimuotoja. Lapsille pyrittiin perustamaan omia laitoksia, jos vain varoja saatiin kerättyä paikkakunnalla tarpeeksi.
Kaavin kunnalliskodin henkilökuntaa. Kuva vuosilta 1910–1920. Työväen Arkisto.
Kaikki kynnelle kykenevät tekivät työtä, kuten käsitöitä ja auttoivat taloustöissä elatustaan vastaan. Vaivaistalojen asukkaat joutuivat holhouksenalaisuuteen. Jotta pääsi pois tuli esittää todisteita uudesta työpaikasta ja siitä, että kykeni vastaisuudessa tulemaan toimeen omillaan.
Vaivaistalojen yhteydessä saattoi toimia myös työlaitoksia, jotka oli suunnattu huonotapaisille irtolaisille. Ne olivatkin siksi enemmän tai vähemmän pakkotyölaitoksia. Vaivaistalot muutettiin vuonna 1920-luvulla kunnalliskodeiksi, vaivaistalojen huonosta leimasta haluttiin eroon. Kunnat alkoivatkin rakennuttaa uusia, paremmin varusteltuja taloja. Kuntien sosiaalihuolto alkoi myös eriytyä yhä enemmän eri sosiaaliryhmien mukaan. Kunnalliskodit muuttuivatkin lopulta vanhusten kodeiksi eli vanhainkodeiksi.
Tehtaat, järjestöt ja työväen oma-apu
Vuodesta 1915 vuoteen 1920 sosiaalihuollon avun saajien määrä nousi väliaikaisesti yhteiskunnallisten kriisien myötä alle neljästä prosentista noin seitsemään prosenttiin maan laajuisesti ja kaupungeissa suurimmillaan jopa noin yhdeksään prosenttiin koko väestöstä.
Käpylän kunnalliskoti Helsingissä. Kunnalliskodit rakennettiin aiempaa näyttävämmiksi. Kuva ajoitettu vuosille 1912–1940. Työväen Arkisto.
Viranomaisten organisoiman sosiaalihuollon ollessa vielä kuitenkin pääasiassa hyvin marginaalista, täydensivät kenttää suurelta osin pitkään erilaiset hyväntekeväisyyttä harjoittavat järjestöt, työpaikkojen omat avustuskassat ja avustusrenkaat, toisaalta ammatti- ja käsityöläiskassat ja lakkorahastot.
Naisjärjestöt ja kristilliset yhdistykset (NNKY, NMKY, Kaupunkilähetys, Pelastusarmeija ym.) auttoivat erityisesti lapsia ja naisia; eräs toiminnan muoto oli mm. lasten kesäsiirtoloiden pito. Katso täältä Turun työväen naisyhdistyksen toimintakertomus vuodelta 1908. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen perustettiin paitsi julkisin myös yksityisin voimin punaorpokoteja sekä koteja turvattomille naisille ja vankilasta palaaville. Työväen naisjärjestöt ja ammattijärjestöt ottivat aktiivisesti sosiaalipoliittisia tehtäviä hoitaakseen vaikka rahat olivat tiukassa. Avustuksia kerättiin punaorvoille ja leskille.
Tehtaanpatruunoiden työntekijöilleen tarjoama sosiaalihuolto oli usein varsin kattavaa: tarjottiin asuntoja ja tontteja, järjestettiin opiskelumahdollisuuksia tehtaan omissa kirjastoissa ja ammattikouluissa, ateriat tehtaassa, terveyspalvelut sairastuvassa, muistamiset merkkipäivinä, huoltorahasto, jonka avulla ikääntyvä työntekijä saattoi saada avustusta.
Riippuvuussuhde toisaalta sitoi työläisten käsiä, ja esimerkiksi ylitöitä oli helppo kiristää. Tehtaiden sairaskassoihin ja eläkekassoihin kuului 1920-luvulla yli puolet työntekijöistä. Sisällissodan seurauksena tehtaanjohdon into avustaa osaltaan tehtaan avustuskassoja lopahti mutta palasi myöhemmin, ollen 1930-luvulla 20 prosentin luokkaa.
Nämä kaikki loivat kansalaisten turvaverkkoja ennen myöhempää kattavaa sosiaaliturvaa. Lisäksi oli epävirallista keskinäistä naapuri- ja sukulaisapua.
Teksti: Iris Olavinen
Artikkelin arkistoähteitä:
Kuvat Arjenhistoriassa:
Kaavin kunnalliskodin henkilökuntaa noin vuosina 1910–1920.
Käpylän kunnalliskoti Helsingissä kuva ajoitettu vuosille 1912–1940.
Työväen Arkisto:
Turun Työväen Naisyhdistyksen toimintakertomus vuodelta 1908.
Työväen Muistitietotoimikunta:
Lisälukemista:
Jaakkola, Jouko et al. (toim.): Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen turvan historiaa. Sosiaaliturvan keskusliitto, 1994.