Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.
Torppa Iitin Kyöperilässä. Torppa teki vuokraa 38 työpäivää vuodessa (kesällä) ja torppaan kuului pieni tontti perunamaineen. Kuvaaja Adiel Hedman, kuva vuosilta 1910–1920. Työväen Arkisto.
Torpparilaitos oli järjestelmä, joka oli perustettu 1600-luvulla. Torpparit eli vuokraviljelijät maksoivat vuokransa torpasta ja maapalasta maanomistajalle yleensä luontoistuotteina ja tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä maanomistajan tilalla; Suomessa rahatalous oli vaatimatonta vielä 1900-luvun alussa maaseudulla. Oman tilan viljely ja karjanhoito hoidettiin päivätyövelvollisuuden ohessa.
Torppa perittiin yleensä vanhemmilta ja torpan maita lohkottiin pienemmiksi vuokratiloiksi perillisten kesken. Torppa oli myös mahdollista ostaa siirtosummalla. Kaikille torpparijärjestelmä ei millään voinut taata maata, joten tilattomien määrä paisui sekin ongelmaksi 1800-luvun lopulla. Jopa viidesosa maaseudun väestä oli vailla vakinaista asuntoa. Valtiollisin tukitoimin maata pyrittiin kyllä myös hankkimaan tilattomille, mutta tarjonta oli pientä tarpeeseen verrattuna. Tilattomat kulkivatkin maaseudulla kausiluontoisten tilapäistöiden perässä asuen missä milloinkin tai päätyivät kaupunkeihin ja taajamiin vähitellen kasvavan teollisuuden työvoimaksi.
Tyytymättömyys herää
Torpparien ja tilattomien epävarmat olot ja huonot asumisolosuhteet aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä maaseudulla. Ylemmissä luokissa asiantila aiheutti huolta yhteiskuntarauhan järkkymisestä 1800-luvun lopulta alkaen.
Rudangon torppareita rukiin niitossa tekemässä taksvärkkiä eli maksamassa torppien vuokraa työllään vuonna 1922. Väinö Tanhuan henkilöarkisto Kansan Arkistossa.
Suomi oli 1900-luvun alussa maatalousvaltainen maa, jossa teollisuus työllisti edelleen suhteellisen pienen määrän ihmisiä. Vuonna 1910 alle 15 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa ja loput maaseudulla. Maaseudun väestön suurimmat sosiaaliryhmät olivat vuonna 1910 maanomistajia (41 {1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5}), maanvuokraajia (19 {1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5}) ja päivätyöläisiä (32 {1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5}). Työnjohtajat, muonamiehet ja palvelijat muodostivat jäljelle jäävät ryhmät.
1800-luvun lopulta alkaen halpa ulkomainen vilja söi viljakaupan kotimarkkinoita. Maanomistajat pyrkivät kompensoimaan tulonmenetyksiä nostamalla maanvuokria, kiristämällä vuokraehtoja ja vähentämällä torpparien maankäyttöoikeuksia. Metsistä tuli metsäteollisuuden kehittyessä yhä tärkeämpiä tulonlähteitä ja vuokralaisten aiempaa varsin vapaata oikeutta hakea omaan tarpeeseen metsästä puuta alettiin rajoittaa.
Torppariperhe Raalan kartanon alusmaalla vuonna 1918. Kansan Arkisto.
Virallista sopimusta vuokrasuhteesta oli harvoin tehty, tai se saattoi olla vuosisatoja vanha sopimuspaperi; yleisenä käytäntönä kun oli, että torppa siirtyy perillisille. Vuokraviljelijät olivatkin vuokranantajansa mielivallan alla: vuokraehtoja voitiin kiristää milloin vain ja uhata häädöllä, jos lisätöihin ja suoritteisiin ei suostuttu.
1900-luvun alussa maanomistajien ja vuokralaisten väliset ongelmat kärjistyivät torpparikysymykseksi. Järjestelmä oli vanhentunut ja epäoikeudenmukaiseksi koettu. Torpparit alkoivat nyt järjestäytyä: torpparikokouksia pidettiin säännöllisesti vuodesta 1906 lähtien ja Maanvuokraajien liitto perustettiin vuonna 1910. Torpparien lakkoilut johtivat usein heidän häätämiseen kodeistaan. Laukon lakko vuodelta 1907 on kuuluisa torpparien häätöaaltoon johtanut tapahtuma, jossa torpparit olivat heränneet vaatimaan maanomistajalta kohtuullisempia vuokraehtoja, mm. lyhempää päivätyöaikaa ja inhimillisempää kohtelua.
Laukossa lakkoilleiden torpparien häätö vuonna 1907. Työväen Arkisto.
Muistitietona on säilynyt kertomuksia esimerkiksi seuraavista häätötapauksista: Leskinainen häädettiin torpasta, ja oikeusapua saadakseen hän käveli useampaan kertaan 130 kilometrin matkan Vaasaan. Nainen sai oikeuden päätöksellä torppansa takaisin vuoden kuluttua. Toinen torppari teki vaaditut päivätyöt niin huolella, että osa vaadituista töistä jäi suorittamatta, jolloin vuokranantaja sai syyn häätöön. Kolmas torppari sai häädön otettuaan tuohta omiin tarpeisiin isäntätalon metsästä. – Eemil Mansikkamäen muistelmat vuodelta 1948.
Vuoden 1909 asetuksella pyrittiin viimein parantamaan vuokraviljelijöiden asemaa määräämällä vuokrasopimukset 50 vuoden mittaisiksi. Vuokra piti maksaa työsuoritteina tai rahana ja työpäivän pituudeksi määrättiin kesäisin 11 ja talvella 9 tuntia. Kiireisinä aikoina ei saanut teettää enää ylitöitä. Maanomistajat kokivat tämän suurena heikennyksenä, jolloin heräsi pelko vuokrasopimusten irtisanomisista ja häätöaallosta. Ratkaisuna tähän eduskunta päätti, että olemassa olevat vuokrasopimukset jäädytetään.
Suomen torpparien ensimmäinen yleinen edustajakokous Tampereella 9.-12.4.1906. Kuvaaja Niels Rasmussen. Työväen Arkisto.
Torppariperheessä varttunut nainen tallensi muistojaan vuoden 1917 maataloustyöväen lakkoiluaallosta. Muistelija oli kyseisenä vuonna viisitoistavuotias ja työikäiseksi näin tultuaan velvoitettu osallistumaan täysimääräisesti taksvärkkiin. “Sinä kesänä työväki yleensä heräsi vaatimaan lyhempää työpäivää ja sen eteen täytyi kaikkien olla lakossa toista viikkoa ennenko uppiniskaisimmat isännät taipu siihen. Silloin saavutettiin sitte sellainen sopimus, että kesällä tehtiin 12 tuntia ja talven puolella 8 tuntia sovitettuna niin että se yli vuoden tekisi päivän 10 tuntiseksi.” Kun omatkin työt vuokratilalla oli tehtävä, ei nukkumiseen aina jäänyt montaa tuntia.
Kertojan päivä alkoi kello neljän herätyksellä, karjan viemisellä laitumelle ja sen jälkeen aika kului pellolla heinätöissä. Niitä isännän pojat seurasivat taustalla. Tila oli iso ja siihen kuului viisi isännän kaupoilla hankkimaa taloa. Myös kestikievaria pidettiin. Isäntäväen päätalossa oli kertojan mukaan kuusi vakinaista renkiä, viisi piikaa, alustalaisia eli torppariperheitä oli kaksi, kolmannen perheen häätämisen jälkeen ja mäkitupalaisperheitä kymmenkunta ja lisäksi oli hyyryläisiksi kutsuttuja perheitä yhden huoneen asumuksissa ympäri tiluksen kallioita. – Vieno Mattilan muistelmat vuodelta 1965.
Pienviljelijöitä, jotka ovat entisiä torppareita kokoustamassa vuonna 1925. Työväen Arkisto.
Vuokraviljelijät lähestyivät muun muassa Sosialidemokraattista eduskuntaryhmää kirjelmin, joissa vaativat torpparivapautusta, eli torpan maiden lunastusta itselleen yhä tiukempaan sävyyn. Katso sosialidemokraattiselle eduskuntaryhmälle lähetetty kirje, joka on 27.11.1917 kokouksen pöytäkirjan liitteenä.
Vuokraviljelijöiden epävarma ja epäoikeudenmukaiseksi koettu asema oli yhtenä sytykkeenä vuoden 1917 levottomuuksissa, jotka johtivat lopulta vuoden 1918 sisällissotaan. Torpparivapautuksen nimellä kulkeva lakiuudistus maanomistusoloissa seurasikin sisällissotaa vuoden 1918 syksyllä. Torpan tai mäkituvan ja maapalan sai nyt lunastaa itselleen halutessaan kohtuuhintaan. Eleen uskottiin osaltaan vakauttavan sisällissodan jälkeisiä oloja ja estävän uusia kapinoita: entisten torpparien eli uusien tilanomistajien ajateltiin olevan vuokraviljelijöitä vähemmän innokkaita omaksumaan vallankumouksellisia aatteita.
Tilattomien asemaa helpotti laki maan hankkimisesta asutustarkoituksiin, joka säädettiin vuonna 1922. Laki oikeutti hankkimaan maata tilattomille myös pakkolunastuksin. Uusia asutustiloja syntyi 36 000.
Teksti: Iris Olavinen
Artikkelin arkistolähteet:
Kuvat Arjenhistoriassa:
Torppari Hamberg vaimonsa kanssa torpan edustalla noin vuosina 1910–1920.
Rudangon torpparit rukiin niitossa vuonna 1922.
Raalan kartanon mailla torpan edessä Otto Helminen perheineen vuonna 1918.
Torpparien ensimmäinen edustajakokous Tampereella vuonna 1906.
Entisiä torppareita torpparivapautuksen jälkeen vuonna 1924.
Työväen Arkisto:
Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä:
Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän pöytäkirjan 27.11.1917 liite.
Työväen Muistitietotoimikunta:
Eemil Mansikkamäen muistelma vuodelta 1948: Historiaa Kauhajoen torpparien ja palkkatyöläisten elämästä.
Vieno Mattilan muistelma vuodelta 1965: Kertomus torpparien päivästä vuonna 1917.
Lisälukemista:
Jaakkola, Jouko; Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta. Teoksessa Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaaliturvan historia. Toim. Jouko Jaakkola, Panu, Pulma, Mirja Satka ja Kyösti Urponen. Sosiaaliturvan keskusliitto 1994.
Peltonen, Matti: Suomalainen maatalouskysymys. Teoksessa Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta. Toim. Pertti Haapala. Vastapaino, 2004.
Rajama, Maija: Maaseudun työväestön asunto-olot 1800- ja 1900-lukujen taitteessa – todellisuus ja ihanteet. Historian pro gradu -tutkielma. 2014.
Takkunen, Jonna: Honkolalaiset torpparit 1900-luvun alun murroksessa. Yhteisön ja sosiaalisen aseman merkitys torpparien suhtautumisessa torpparikysymykseen ja vuoden 1918 sotaan. Mikrohistoriallinen tutkimus Urjalan Honkolasta. Historian pro gradu -tutkielma. Tampere, 2010.