Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.
Vähä enne juhanust 1941 muun sisaren poik Heinon Kauno tuli meil ja sanos:
– Ny siäl kyläl jaeta jo liikekannalpanoklapui… Meinaaks sää lähte?
– Mää en lähd, ole se niin päättän!
– Eng määkä lähd, Kauno sanos.
– No, sit ruveta kattoma korsupaikka. Mennä ens Pahnasua suuli. Viädä sin vähä rakenustarppei…
Paavo Jokisen (s. 1903, Eura) muistelmat.
Talvisodan yhtenäinen henki repeili viimeistään jatkosodassa ja kansalaissodan jälkeinen yhteiskunnallinen kahtiajakautuneisuus alkoi näkyä yhä selvemmin. Rintamapalveluksesta pakeneminen tai piilottelu eli ns. metsäkaartilaisuus liittyi tähän. Suomalaisessa historiantutkimuksessa metsäkaartilaisista ja sodanaikaisista rintamakarkureista vaiettiin vuosikymmeniä, ja aiheeseen liittyy edelleen häpeää ja salailua.
Talvisodan aikana rintamakarkuruus oli varsin marginaalinen ilmiö. Jatkosodan hyökkäyssodan alkaessa kesällä 1941 kieltäytyjien määrä kuitenkin kasvoi räjähdysmäisesti. Lukumääräarviot liikkuvat noin 18 000-30 000 välillä vuosien 1941–44 aikana.
Metsäkaartilaisten piilokorsun käyntiaukolla Johan Aarne Heiman puhdetöineen Huhtikuussa 1943 Asikkalassa. Metsäkaartilaiset majoittuivat usein itse tekemissään piilopaikoissa. Kansan Arkisto.
Metsäkaartilaisuus liittyi useimmiten vasemmistolaiseen vakaumukseen – tosin muitakin syitä oli. Vaikka suurin osa kommunisteista taisteli muiden mukana rintamalla, esiintyi järjestäytynyttä metsäkaartilaisuutta kuitenkin eniten pienillä ja syrjäisillä paikkakunnilla, joissa kommunistinen kannatus oli vankkaa.
Metsäkaartilaisten lisäksi kommunisteja liittyi myös erilaisiin sissiliikkeisiin. Vastarinnan muodot vaihtelivat paikkakunnittain lievistä tihutöistä vakavampaan sabotaasiin. Varsinaista vakoilutoimintaa esiintyi hyvin vähän. Kiinnijääneitä sissejä ja metsäkaartilaisia kuulusteltiin joskus väkivaltaisestikin. Osa joutui rintamalle, osaa odottivat vankeus- tai kuolemantuomiot.
Jouluun 1942 mennessä suurin osa toiminnasta oli kuihtunut. Vain joitakin metsäkaartilaisten ryhmiä säilyi syrjäseuduilla. Satakunnassa oli kuitenkin hyvin organisoitu sissijoukko, jonka toiminta jatkui pisimpään, aina kevääseen 1944 saakka.
Metsäkaartilaisuus on pysynyt arkana aiheena vaikka sitä on nykyään jo käsitelty niin historiantutkimuksessa kuin esimerkiksi kaunokirjallisuudessakin. Varsinkin metsäkaartilaispaikkakunnilla elää edelleen lähes myyttistä perimätietoa ja sanatonta olettamaa asioista, jotka kaikki paikkakunnalla ovat tienneet, mutta joista ei ole puhuttu.
Talvisodan yhtenäisen sankaritarinan vastapainona ovat metsäkaartilaisuuden kaltaiset jatkosodan ilmiöt rikkoneet Suomen sotien suuren kertomuksen eheyttä. Yleisessä historiankirjoituksessa ne ovat jääneet marginaaliin. Arkistoihin on metsäkaartilaisten perimätietoa kuitenkin kerätty ja talletettu.
Teksti: Reetta Laitinen
Artikkelin arkistolähteitä:
Arjenhistorian kuva: Metsäkaartilaisen piilokorsu vuonna 1943 Asikkalassa.
Kansan Arkisto:
Muistitietokokoelmat: Paavo Jokisen muistelmat.
Lisälukemista:
Levä, Ilkka: ”Linjaan vaiko hautausmaalle!” – metsäkaartilaisten kokemushistoriaa 1941–1945. Teoksessa Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Toim. Sari Näre ja Jenni Kirves. Johnny Kniga, 2008.
Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–45. WSOY, 1994.
Tasala, Markku: Metsäkaarti. Kolarin metsäkaartin jatkosota ja rauha. Pohjoinen, 2000.
Löydä lisää aineistoja:
Metsäkaarti Arjenhistoriassa.