Naiset talkootöissä Kulttuuritalon rakennustyömaalla 2.10.1955. Kuva: Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto
Aikakauden yleistekstiin pääset tästä
Toimitilojen puute oli yksi keskeisistä ongelmista, kun äärivasemmisto jatkosodan jälkeen sai toimintaoikeutensa takaisin. Helsingissä alettiin pian puuhata omaa toimitaloa. Ajan myötä vahvistui ajatus talosta, jossa voitaisiin esittää myös korkealaatuista kulttuuria, sillä pääkaupungissa ei ollut myöskään ajan vaatimukset täyttävää konsertti- ja juhlasalia. Päätös Kulttuuritalon rakentamisesta tehtiin elokuussa 1951, Sturenkatu valittiin paikaksi maaliskuussa 1952, rakennuslupahakemus jätettiin kaupungille 1953, työt alkoivat helmikuussa 1955 ja avajaisia vietettiin tammikuussa 1958. Idea oli periaatteessa sama kuin vanhoissa työväentaloissa: tarvittiin paikka, jossa voitiin kokoontua erilaisiin kokouksiin, harrastuksiin ja juhliin. Kulttuuriharrastukset olivat kuuluneet työväentalojen ohjelmaan olennaisena osana alusta asti.
Rakentaminen
Vapaa Sana 19.7.1956
Kulttuuritalo tehtiin käsityönä ja osin talkoilla. Toiminnalla oli pitkät perinteet Suomen työväenliikkeessä. Ensimmäiset työväentalot rakennettiin 1900-luvun vaihteessa ja työt toteutettiin useimmiten talkoilla. Rakennustyöläisten lisäksi talkoissa tarvittiin esimerkiksi muonittajia, siivoajia ja viihdyttäjiä, ja projektiin osallistui koko paikallinen työläisyhteisö. Talkootyö ei loppunut, kun talo oli saatu valmiiksi. Korjausten ja laajennosten lisäksi monet talojen toiminnot pyörivät vapaaehtoistyön varassa. Talkoohenki vahvisti työväenliikkeen jo muutenkin korostunutta yhteisöllisyyttä. Tämä perinne eli vahvana vielä 1950-luvulla, vaikkei taloja enää rakennettukaan samaan tahtiin kuin vuosisadan alussa. Kulttuuritalo oli yksi viimeisistä suurista työväen talkooprojekteista. Vastaavan kokoluokan ponnistuksiin ei enää myöhemmin ryhdytty. Tapio Bergholmin mukaan Kulttuuritalo oli osoitus eristetyn liikkeen dynaamisuudesta ja voimasta.
Rakennustöitä johti Kulttuuritalo Oy:n muodostama rakennustoimikunta, jonka apuna toimi parisenkymmentä eri ammattialojen asiantuntijoiden jaostoa. Toimikunta valmistutti suunnitelmat, piirustukset ja laskelmat, hankki urakoitsijat ja valvoi töiden suorittamista.
Oman haasteensa muodosti talkootyövoiman laajamittainen käyttö. Talkoisiin osallistui yhteensä 5499 henkilöä, joiden panos vaihteli muutamasta neljään sataan tuntiin. Talkootyötunteja kertyi 143 756 eli yli 10 000 työpäivää. Tämä vastasi noin 30 prosenttia kokonaistuntimäärästä. Talkootoiminnan pääorganisaattori oli Toivo Vuorela.
Talkoosuunnitelma, josta käyvät ilmi yhteisöille jaetut tuntimäärät.
Painija Jokelainen saavutti lopulta Vapaan Sanan haastattelussa tavoitteeksi asettamansa mestarimerkin. Talkookorttiin kertyi yhteensä 174,5 tuntia.
Talkoisiin osallistui vasemmistolaisia ympäri maata ja kaikista kerroksista. Työmaalla ahkeroivat niin nuoret pioneerit kuin liikkeen johtavat toimihenkilötkin. Helsingin työläiset saapuivat työmaalle päästyään töistä neljän jälkeen – viikonloppuisin paikalle tultiin kauempaakin. Taloprojektiin valjastettiin koko käytettävissä ollut kansandemokraattinen järjestökoneisto. Uudenmaan kuntiin muodostettiin SKP:n johdolla talkoojaostot, jotka muun muassa selvittivät, kuka soveltui mihinkin tehtävään. Jaostoilla oli tarkat neljännesvuosittain laaditut suunnitelmat töistä sekä tavoitteista, ja ne kilpailivat keskenään työsuorituksista. Helsingin talkoojaosto organisoi työtä itse työmaalla. Talkoisiin osallistuneet järjestöt valitsivat keskuudestaan talkoopäällikön, joka huolehti siitä, että yhteisölle osoitettu työmäärä tuli täytetyksi. Maaseudulla tavoitteet oli tosin mahdollista täyttää myös maataloustuotteita toimikunnalle lahjoittamalla. Talkoisiin ja muuhun tukitoimintaan osallistuneet saivat suorituksistaan erilaisia kunniamerkkejä ja -kirjoja. Kansandemokraattiset lehdet julkaisivat säännöllisesti vetoomuksia, haasteita ja uutisia hankkeesta. Talkoolaisten nimiä julkaistiin lehdissä ja rakentajista kirjoitettiin ylistäviä henkilöjuttuja.
Kustannukset ja suunnittelu
Valtaisan hankkeen kustannukset olivat suuret: lopullinen hinta nousi 480 miljoonaan markkaan. Rahoitus hoitui (vapaaehtoistyön lisäksi) lahjoituksilla, osakkeiden myynnillä ja lainoilla, jotka kiinnitettiin taloon ja tonttiin. Julkista avustusta ei saatu. Jonkin verran tukea saatiin Suomen lisäksi ulkomailta – sosialistisista maista ja amerikansuomalaisilta. Lahjoitukset hoidettiin tarkoitusta varten perustetun Työväen-, kulttuuri- ja kansantalojen tuki -yhdistyksen välityksellä. Talo ei varsinkaan alkuvuosinaan tuottanut odotusten mukaisesti, mutta 1980-luvulla velat oli suurin piirtein maksettu.
Rakennustoimikunnan Kosti Kivilahdelta tilaama kisällilaulu.
Kulttuuritalon suunnitteli Alvar Aalto – Suomen kansainvälisesti tunnetuin ja arvostetuin arkkitehti. Aalto tuli mukaan projektiin vuonna 1952 ja rakennuksen konsepti – suljettu tiilenpunainen simpukan hahmo – syntyi pian tämän jälkeen. Piirustuksiin tehtiin lukuisia muutoksia vielä rakennusvaiheessakin, mutta idea säilyi pitkälti samana. Työmaa oli Aallolle laboratorio, jossa kokeiltiin uusia muotoja ja elementtejä. Talolle suunniteltiin jopa erityinen tiilimalli, jonka avulla kaarevat muodot voitiin toteuttaa. Aalto suunnitteli myös sisustuksen. Kulttuuritaloa on pidetty yhtenä Aallon 1940-luvun lopusta 1960-luvun alkuun kestäneen niin sanotun punatiilikauden merkittävimmistä töistä. Rakennuksessa yhdistyi veistoksellinen kubismi ja vapaa muoto. Talo suojeltiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaana rakennuksena. Kulttuuritalo on edelleen kohde, jonne arkkitehtuurista kiinnostuneet turistit Helsingissä suuntaavat.
Toiminta
Talkoolaisille työsuorituksista myönnetyt rintamerkit: pronssi (25 tuntia), hopea (50), kulta (100), mestari (150). Merkkejä jaettiin yhteensä 2553 kappaletta. KansAme437
Talon omisti Helsingin Kulttuuritalo Oy, jonka pääomistaja oli SKP. Toiminnasta vastasi (jo vuonna 1946 SKP:n, SKDL:n, SNDL:n ja Yrjö Sirola Säätiön toimesta perustettu) Kulttuurityö-yhdistys. Talon pyörittämisestä muodostui pian Kulttuurityön pääasiallinen toimintamuoto. Kulttuuritalossa järjestetty toiminta oli hyvin monipuolista. Talon toimistotiloissa pitivät majaansa SKP:n puoluetoimisto ja monet muut kansandemokraattiset järjestöt. Kokoustiloja hyödynsivät myös muut järjestöt. Talon lukuisat harrasteryhmät vetivät puoleensa esimerkiksi teatterin, shakin, kirjallisuuden, elokuvan, kuorolaulun, operettien, baletin, valokuvauksen, liikunnan ja kuvataiteen ystäviä. Lapsille ja nuorille oli monenlaista toimintaa. Kansainvälisiä tähtiä esiintyi konserteissa. Paras vetonaula ja keskeinen – joskin omistavien tahojen keskuudessa myös pahennusta herättänyt – rahoituskeino olivat kuitenkin ”Kultsan tanssit”, jotka keräsivät salin täyteen parhaimmillaan kolmesti viikossa. 1960-luvun alkupuolella talossa kävi eri sosiaalisissa tilaisuuksissa noin 4000 ihmistä viikossa. Monet talon toiminnot – kuten narikka, järjestysmiehet ja kahvila – pyörivät talkootyön voimalla, mutta vakituista henkilökuntaakin oli runsaasti.
Kulttuuritalo 1987. Kuva: Jarmo Lintunen. Kansan Arkisto
Kulttuuritalon suurin ongelma yleisön houkuttelemisessa oli sen poliittinen tausta. Vaikka konserttisali tunnustettiin yleisesti kaupungin parhaaksi, ei se silti kelvannut monille potentiaalisille käyttäjille. Kansandemokraatit olivat boikotissa. Talon valmistuminen osui aikaan, jolloin suomalainen antikommunismi oli huipussaan. Räikeimmin taloa vastaan hyökättiin SDP:n pää-äänenkannattajassa. Porvarilehdistössä siitä usein vain vaiettiin. Tilanne muuttui vähitellen. Radion sinfoniaorkesteri oli talon ensimmäinen kansandemokraattisen liikkeen ulkopuolelta tullut vuokralainen vuonna 1963. Vuodesta 1967 lähtien Kulttuuritalolla esiintyivät monet suomalaiset ja kansainväliset pop- ja rock-tähdet. Talossa järjestettiin myös muun muassa messuja, näyttelyitä, liikennekouluja, kongresseja, bingoa ja urheilukilpailuja.
1980-luvun lopulla Kulttuuritalo kiinnitettiin muualla maassa sijainneiden työväentalojen korjauksiin otettujen velkojen vakuudeksi. 1990-luvun alussa niin talo kuin SKP:kin tekivät konkurssin. Rakennus siirtyi pankkien omaisuudeksi. Nykyisin sen omistaa valtiovarainministeriön alainen Senaatti-kiinteistöt. Kulttuuritalon kohtalo oli kova pala monille vuosikymmeniä sen puolesta talkootöitä tehneille.
teksti: Janne Kuusisto
Artikkelin arkistolähteitä
Kansan Arkisto:
- Helsingin Kulttuuritalo Oy: Bc Talkoolaiset (kortisto); Ha Rakentamiseen liittyvät aineistot (merkit, talkoosuunnitelma); Hc Talkootoiminta (laulu); Hl Leikkeet (artikkeli)
- Kulttuurityö ry: Hc Tilaisuudet; Hh Kerhotoiminta
Kuvat Arjenhistoriassa:
- KansA102456
- KansA106169
- KansAme437
- talkookuvien haku: +kulttuuritalo* +talko*
Lisälukemista
- Anu Kostiander: Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955–1959 pro gradu, Helsingin yliopisto/poliittinen historia 2010
- Aleksi Malmberg (toim.): Kulttuuritalo. Puoli vuosisataa tarinoita ja tapahtumia (Helsingin Kulttuuritalo 2008)
- Harry Charrington (toim.): Alvar Aalto Kulttuuritalo House of Culture Helsinki (Rakennustieto 1998)
- Pekka Lehtinen: Kulttuuritalon suojelu Museovirasto. Sadan vuoden satoa