Maalareiden myrkkyboikotti

Maalarit tutkivat maalin värisävyä vuonna 1966. Kansan Sana. Kansan Arkisto

Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.

”Isot [leipomon] muurit olivat vielä melko kuumina ja minä pienenä vikkelänä jouduin konttimaan sellaiseen loukkoon muurin päälle. Maali tietenkin kaasuuntui vaikka se oli öljymaalia, (pellavansiemen öljyä) jos se olisi ollut nykyisiä akryylimaalia, niin sinne olisin kupsahtanut. Aloin voimaan pahoin ja pääsin konttimaan alas riensin pihalle ja oksensin, päässä takoi kuin vasaralla oli hakannut. Siinä oli hengenlähtö lähellä, sitä ei vaan silloin ymmärtänyt.”

Näin kuvaili maalari Rolf Widlund työuransa varhaisessa vaiheessa 1930-luvulla tapahtunutta työtapaturmaa muistelmissaan vuosikymmeniä myöhemmin. Lausahdus kertoo asenteesta, joka vallitsi työturvallisuutta kohtaan pitkään niin Suomessa kuin muuallakin. Suojautuminen vaaroilta oli vähäistä tai olematonta, mutta toisaalta ne myös tunnettiin huonosti. Vaarallisimpiakin töitä annettiin usein nuorille kokemattomille työntekijöille. Rakennustyömaiden olosuhteet ja työsuojelu olivat varsin alkeellisia vielä 1960-luvun lopussa. Tuolloin uraansa aloitellut Seppo Nyrhi muisteli vuonna 2014:

”Suojaimista meillä oli silloin saatavilla ainoastaan kertakäyttöinen pölysuoja, ns. kuonokoppa. Suojakäsineitä ei vielä ollut käytössä, ne tulivat aivan 1970-luvun alussa saataville kuten myös kuulosuojaimet. […] Mestarit ja vanhemmat maalarit katselivat […] käyttämiämme omia vanhoja hansikkaita aika karsaasti. Epäilivät tuleeko siitä hommasta ”rukkaset” kädessä mitään… […] Betonilattioiden maalaukset tehtiin silloin epoksimaalilla ilman minkäänlaisia hengityssuojaimia. Myrkkymaalityöt olivat tietenkin meidän nuorempien alaa. Minulla alkoi tulla toistuvia nenäverenvuotoja näiden töiden yhteydessä.”

Rakennusaineet kuten maalit uudistuivat nopeasti 1960-luvulla kemianteollisuuden kehityksen myötä. Aiempien työmailla sekoitettujen öljy- ja liimamaalien tilalle tulivat teolliset valmisteet, joiden vaarat työläisten terveydelle olivat aiempaa suurempia. Ei maalarintyö tosin aiemminkaan mitenkään vaaratonta ollut: esimerkiksi käy maalien valmistaminen, jota ovat muistelleet muun muassa Rolf Widlund, Kaarlo Pekkala ja Anselm Heikkinen:

 ”Maalit oli valmistettava itse. Ne tehtiin Sinkkivalkoisesta ja Pellavasiemenöljystä eli Fernissasta, kuivatukseksi laitettiin Kantotärpättiä, joka oli tosi väkevän hajuista, ja sitten tippa Xerotiinia… […] Kulöörinä käytettiin Kimröökiä, jos piti olla harmaata ja Umbraa jos ruskeaa. Nämä olivat kuivaa jauhetta, jotka liotettiin tärpätissä.” (Widlund)

”Siinä öljyyn sekotettiin niin kuin sinkkivalkosta ja lyijyvalkosta sitten ulkopuoliin. Sitten pantiin sisäpuolelle tärpättiä vähän joukkoon… […] Kyllä ne teki aina ite kukin, kun se oli sitä remonttihommaa. Siinä oltiin Ollin kanssa kun mäskejä keitettiin. Ja eihän ne riittäneet ne maskit, pellavaöljyä pantiin ja pikkusen liitua ja sitten se oli tarkkaa hommaa, ettei se syttynyt palamaan. Hellalla keitettiin.” (Pekkala)

Maaliaineiden sekoittamista 1970-luvulla. Rakennusliitto. Kansan Arkisto

”Se vibriiti oli semmoisia kiviä, ei se sulanut muuten, se oli myrkkyä, siinä keittämisvaiheessa se suli sitten kun se kiehui. Siihenhän käytettiin vielä muutakin. Siihen pantiin vernissaakin joukkoon jonkin verran ja jotain muuta tervankusta tai sillisuolavettä tai raaniöljyä ja monenlaisia… […] Se oli kyllä niin riettaallista ainetta kun sillä joutui maalaamaan. Se painui tuonne ihon sisäänkin ja viikkotolkulla sai pestä, ennen kuin sen sai pois.” (Heikkinen)

Rakennustyöläiset ovat yksi työtapaturmille alttiimmista työntekijäryhmistä. Rakennusalan työeläkekassan mukaan vain neljäsosa rakennustyöläisistä jaksoi 1970-luvun alussa vanhuuseläkkeelle asti. Tapaturmien määrä kasvoi joka vuosi. Maalarit olivat yksi rakennustyöläisten sairastavimpia ryhmiä pitkäaikaissairauksilla ja sairauspoissaoloilla mitattuna. Maalaustyön terveydelliset haitat aiheutuivat pääasiassa ilmaan haihtuvista liuottimista, maalisumun ja pölyn leviämisestä ilmaan sekä ihokosketuksesta maaleihin. Vaarallisia aineita maaleissa olivat esimerkiksi liuotteet, lyijypitoiset väriaineet, monikomponenttiset sideaineet ja alkydimaalien jotkin ainesosat. Viranomaisten tietoon tuli 1970-luvun alussa vuosittain 100–150 maaleista johtuvaa ihottumaa, myrkytystä tai vammaa.

Työsuojelun kehitys

Vuonna 1958 hyväksyttiin työturvallisuuslaki, jossa yhdistettiin, uudistettiin ja tiukennettiin alan aiempaa lainsäädäntöä. Lain periaatteena oli työnantajan ensisijainen vastuu turvallisuudesta, mutta se velvoitti myös yhteistoimintaan työntekijöiden kanssa. Työntekijöiden mielestä laki jäi kauas siitä, mitä pidettiin tarpeellisena. Toisaalta esimerkiksi tuomioistuinten nähtiin suhtautuvan työturvallisuusrikoksiin toisen luokan asioina. Lakeja lähdettiin uudistamaan vasemmiston saatua enemmistön eduskunnassa 1966. Tuolloin laitettiin alulle suuret hankkeet työsuojelun ja -terveydenhuollon uudistamiseksi.

Vuodesta 1968 alkaen muodostettiin lukuisia työsuojeluaiheisia komiteoita, toimikuntia ja neuvottelukuntia. Lainsäädäntö seurasi hieman myöhemmin ja 1970-luvulla työsuojelusta annettiinkin peräti 97 lakia ja 76 asetusta sekä 40 valmistelevaa komiteamietintöä. Alan keskusviranomainen Työsuojeluhallitus aloitti toimintansa lokakuussa 1973. Sen alaisuuteen tulivat työsuojelupiirit ja paljon uusia virkoja, jolloin työsuojelun valvonta tehostui huomattavasti. Työterveyslaitos sosialisoitiin. Vuoden 1975 työsuojelun valvontalaki määräsi työmaille työsuojeluvaltuutetut ja -toimikunnat. Uudet lait paransivat olennaisesti työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa työturvallisuuteensa. 1970-luvun loppupuolella uudistustahti kuitenkin hiljeni.

Ammattiyhdistysliike ja työsuojelu

SAK:n panostus työsuojeluasioihin oli pitkään vähäistä. Keskusjärjestön ensimmäinen työsuojelusihteeri aloitti vasta vuonna 1967. Tapio Bergholmin mukaan tähän oli syynä muun muassa resursseja vienyt ay-liikkeen hajaannus. SAK:ssa ei ollut myöskään tarpeeksi asiantuntemusta monimutkaisten ja yksityiskohtaisten lakihankkeiden käsittelyyn. Tilanne muuttui ay-liikkeen eheydyttyä. SAK:n vaikutusvalta kasvoi myös keskitettyjen tulopoliittisten sopimusten solmimisen ja järjestäytyneisyyden nousun myötä. Keskusjärjestö osallistui säädösten valmisteluun monissa toimikunnissa yhteistyössä valtiovallan ja työnantajien edustajien kanssa.

Työsuojelutarkastus Rovaniemellä 1978. Työsuojelupiirin päällikkö kokeilee telineille ja katolle pääsyä. Tilannetta seuraavat työmaan työsuojeluvaltuutettu, Rakennusteollisuusliiton piiriasiamies ja Rakennustyöläisten Liiton aluejärjestön tomitsija. Rakennusliitto. Kansan Arkisto

1970-luvun alussa SAK:n työsuojelutyössä alkoivat korostua eturistiriidat. Myös liitot ja osastot alkoivat päättäväisesti vaatia parannuksia erilaisin painostuskeinoin, joilla oli merkitystä 1970-luvun uudistusten läpimenoon. Uudistuksia käsiteltiin rinnakkain valtiollisissa ja työmarkkinajärjestöjen välisissä keskusteluissa. Jotkin niistä tulivat voimaan lakien nojalla, toiset järjestöjenvälisillä sopimuksilla. Uudistusten myötä tarvittiin myös asioihin paneutuneita henkilöitä, jolloin aloitettiin nopeasti suurimittaiseksi paisunut ammattiyhdistysliikkeen työsuojelukoulutus, jota myös työnantajat rahoittivat.

Suomen Rakennustyöläisten Liitossa työturvallisuusasioihin alettiin kiinnittää tarkempaa huomiota 1960-luvun alkupuolella. Vuonna 1963 muodostettiin liiton työturvallisuus- ja sosiaalijaosto. Samana vuonna alettiin perustaa työturvallisuustoimikuntia ja työpaikoille saatiin työväen suojeluvaltuutettuja ja tarkastajia. Kesäkuussa 1964 perustettiin rakennusalan työturvallisuusneuvottelukunta, jossa vaikuttivat rakennusalan työmarkkinajärjestöt, Tapaturmavakuutusten liitto ja Tapaturmantorjunta-yhdistys. Syyskuussa 1969 voimaan tulleissa rakennustyömaiden järjestysohjeissa säädettiin muun muassa työturvallisuustoimikuntien viikoittaisista työmaatarkastuksista ja kypäräpakosta ulkotöissä.

Boikotti

Maalarit boikotoitujen maalien vieressä boikotin ensimmäisenä päivänä 1.8.1972. Rakennusliitto. Kansan Arkisto

Maalareiden toiminta työsuojelun puolesta tehostui 1960-luvulla. Keskiöön nousivat maalien sisältämät myrkyt, joita vastaan järjestettiin esimerkiksi yhteispohjoismainen kampanja. Alkuvuodesta 1972 Rakennustyöläisten Liittoon järjestäytyneiden maalareiden valtakunnallinen kokous keskusteli myrkkymaaliasiasta ja lähetti sosiaali- ja terveysministeriölle sekä eduskuntaryhmille kirjelmän, jossa vaadittiin kieltoa myrkyllisten maalien käytölle, selosteita ja ohjeita vähemmän vaarallisiin maaleihin sekä ilmaisia terveystarkastuksia. Valtakunnallisen kokouksen jälkeen asiaa käsiteltiin liiton maalariosastoissa. Osasto 2 eli Helsingin maalarit alkoi maaliskuussa kerätä aineistoa myrkyllisistä maaleista ja niihin liittyvistä haittatekijöistä. Värivalmistajiin ja -suunnittelijoiden vedottiin myrkkyjen poistamiseksi.

Huhtikuun 1972 kokouksessaan Helsingin maalarit päätti aloittaa tiettyjen aineiden boikotin 1. elokuuta alkaen, mikäli sen vaatimuksiin ei suostuttaisi. Osasto vetosi muun muassa työturvallisuuslakiin, jonka mukaan myrkytysalttiissa kohteissa työskentelevien kohdalla oli ryhdyttävä tarpeellisiin suojatoimenpiteisiin tai (niiden osoittauduttua riittämättömiksi) korvattava vaarallinen aine muulla. Osaston mukaan maalarien aiempiin – kuten vasemmistokansanedustajien eduskunnassa tekemiin – aloitteisiin aiheesta ei ollut suhtauduttu riittävällä vakavuudella. Lue osaston laatima luettelo boikotoiduista tuotteista täältä ja myöhempi täydennetty luettelo saatekirjeineen täältä.

Neuvottelut Väriteollisuusyhdistyksen ja Rakennustyöläisten Liiton välillä alkoivat toukokuussa. Kesäkuussa perustettiin maalien merkitsemistoimikunta, johon edellä mainittujen lisäksi saivat edustajansa Sosiaali- ja terveysministeriö, Työterveyslaitos ja Maalarimestariliitto. Jo heinäkuussa otettiin toimikunnan päätöksellä käyttöön väliaikaisia suosituksia, liuotteiden työturvallisuusryhmiä eli LT-merkintöjä, joiden malli saatiin Ruotsista. Neuvottelut eivät kuitenkaan edenneet maalarien toivomalla tavalla, joten boikotti alkoi suunnitellusti ja siihen yhtyi koko ammattikunta. Loppuvuodesta (myrkyllisiä kontaktiliimoja käsitelleet) mattomiehet yhtyivät boikottiin (lue) ja sen laajentamista edelleen suunniteltiin, mikä sai neuvottelut jälleen liikkeelle.

Kampanjan aikana liiton Rakentaja-lehdessä tuotiin esiin monia konkreettisia esimerkkejä työturvallisuudesta. Arjatsalo-yhtiön Olarin työmaan työntekijöiltä saatiin elokuussa muun muassa seuraava mustan huumorin sävyttämä kommentti: ”Ei sapuska paljon maita kun näitä maaleja käsittelee. Kyllä nää sellaisia myrkkyjä on, että vaikutuksen huomaa. Muijakin tuntee eri maalit jo hengityksestä.” Toisaalta Rakentaja uutisoi tapaturmista, kuten maaliskuussa 1973 työmiehen kuoltua boikotinalaisen liiman sytyttyä palamaan räjähdysmäisesti työmaalla, jonka tuuletuksesta ei ollut huolehdittu. Julkisuuteen tuoduilla tragedioilla lienee ollut vaikutuksensa siihen, että kampanja sai suuren yleisön sympatiat puolelleen. Teollisuustyöläisten lisäksi kampanjaa tukivat aktiivisesti esimerkiksi arkkitehdit ja lääketieteen opiskelijat.

Merkitsemistoimikunta sai työnsä valmiiksi helmikuussa 1973. Tulos kuitenkin hyväksyttiin vain osittain. Työturvallisuuden valvonnasta ei päästy sopuun, koska työnantajaosapuoli ei pöytäkirjaa (lue) hyväksynyt. Suojautumisohjeista ei päästy yksimielisyyteen vaarallisimpien aineiden (LT-3) kohdalla, joten boikotti niiden osalta jatkui. Rakennustyöläisten liitossa päätettiin ottaa käyttöön omat yksipuoliset valvontaohjeet (lue): käytännöksi muotoutuivat työkohteittaiset työturvallisuussuunnitelmat liuotinpohjaisten aineiden kohdalla.

Tulokset

Oululaisia maalareita edessään purkit vaaralliseksi todettua ja työmaalla käytöstä poistettua UPC-pinnoitetta lokakuussa 1982. Rakennusliitto. Kansan Arkisto

Boikotti vaikeutti osaltaan kevään 1973 työehtosopimusneuvotteluja, mutta työntekijöiden painostus tuotti tulosta ja neuvotteluissa sovittiin osapuolten sosiaali- ja terveysministeriölle osoittamasta yhteisestä esityksestä vahvistaa merkitsemistoimikunnan suojautumisohjeet teknisiksi turvallisuusohjeiksi. Maalarit päättivät jatkaa boikottia, kunnes säädökset tulevat voimaan tai työnantajat alkavat niitä noudattaa. Ohjeet vahvistettiin, mutta täysin maalareita tyydyttävään ratkaisuun ei silti päästy, sillä boikotti jatkui joidenkin aineiden osalta ja uusiakin lisättiin listalle. Vaatimuksia uudesta boikotista esiintyi maalareiden keskuudessa vielä 1980-luvun alussa.

Rakennustyöläisten Liiton maalausalan toimitsija Onni Lindfors arvioi kampanjan tuloksia Rakentaja-lehdessä 19. syyskuuta 1973. Lindforsin mukaan boikotti oli päättynyt maalarien ”lähes 100 {1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5} voittoon”. Hän luetteli saavutuksiksi 1) määräykset työantajan hankkimista suojavälineistä ja niiden käytön valvonnasta, 2) pöly- ja aktiivihiilisuodattimien käyttöajoista annetut rajoitukset, 3) 15 {1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5}:lla korotetut palkat hengityssuojainten käytöstä urakkatöissä, 4) työsuojelun valvontalain mukaiseen valvontajärjestelmään siirtymisen ja 5) suojautumisohjeet, joita oltiin ministeriössä vahvistamassa teknisiksi työturvallisuusohjeiksi. Lindforsin mukaan ongelmia oli kuitenkin vielä maalarien halukkuudessa suojainten käyttöön tietyissä tilanteissa – samoin kuin työnantajien valmiudessa hankkia niitä. Saavutusten turvaamiseksi Lindfors kehotti jatkamaan kamppailua ja huomautti vielä lopuksi, että ”ellei työnantajat muuten taivu toimimaan ohjeiden mukaisesti, niin silloin on muistettava, että boikotti jatkuu.”

Rakentaja-lehdessä ja muuallakin boikotin ansiolistalle lisättiin usein myös se, että myrkyttömien maalien kehittely Suomen teollisuudessa vauhdittui.

teksti: Janne Kuusisto

Artikkelin arkistolähteitä

Kansan Arkisto:

  • Kansan Sanan valokuva-arkisto
  • Muistelmat: 6A Elämäkerrat (Widlund) / 6E Sosiaalisten olojen kuvaukset (Heikkinen, Nyrhi, Pekkala)
  • Rakennusliitto: Maalausalan asiakirjat / Ug Lehti / V Valokuvat
  • Rakennusliiton osasto no 2, Helsingin maalarit: Cb Kuukausikokousten pöytäkirjat / Cc Toimikunnan pöytäkirjat / Da Toimintakertomukset / Dd Historiikit

Kuvat arjenhistoriassa:

Lisälukemista

  • Tapio Bergholm: Kohti tasa-arvoa. Tulopolitiikan aika I. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK 1969–1977 (Otava 2012) ISBN 978-951-1-26252-7
  • Jyrki Helin: Rakentajien liitto (Rakennusliitto 1998) ISBN 952-90-9678-X