Juliste mainosti vuoden 1974 taksvärkkikeräystä, jonka kohteena oli Chilen oppositio. Taksvärkki oli tuottoisin suomalainen Chile-solidaarisuuskampanja. Kansan Arkisto.
Aikakauden yleistekstiin pääset tästä.
Syyskuun 11. päivän aamuna 1973 Chilessä alkoi sotilasvallankaappaus. Sosialistipresidentti Salvador Allende teki itsemurhan ja vallan otti kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilashallitus, joka päätti vaientaa poliittiset vastustajansa. Sotilasdiktatuurin vuosina 1973–1990 tuhansia chileläisiä tapettiin, kymmeniä tuhansia kidutettiin ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään maanpakoon.
Kaukaisen Chilen sotilasvallankaappaus sai rutkasti huomiota Pohjolassa. Suomeen syntyi laaja Chile-solidaarisuusliike, joka vastusti sotilasdiktatuuria, toi julkisuuteen ihmisoikeusrikoksia ja tarjosi monipuolista tukea Chilen vasemmisto-oppositiolle. Koskaan aikaisemmin ei Suomessa oltu liikehditty yhtä voimakkaasti kansainvälisen solidaarisuuden nimissä.
Järkytyksestä järjestäytymiseen
Chilen ihmisoikeusrikokset koskettivat suomalaisia poliittisesta katsannosta riippumatta, mutta aikakauden nuorille vasemmistolaisille Chilen sosialismin romahtaminen oli järkytys. Sotilasvallankaappauksesta muodostui vasemmistolainen sukupolvikokemus, joka jätti jälkensä monen maailmankuvaan. Solidaarisuusliikkeen jäsen Cay Sevón on muistellut tapahtumien herättämää surua:
Kun kenraali Pinochet, sukupolveni inhoama mustalasinen tappaja, kaappasi vallan Chilessä syyskuun 11. päivänä 1973, muistan raitiovaunussa matkalla töihin nähneeni Tarmo Mannin seisovan itkien Vanhan ylioppilastalon edessä. Kaikki me itkimme, ’kaikki’ itkivät.[1]
Järkytys vaihtui nopeasti järjestäytymiseen. Suomessa solidaarisuusliikehdintää ryhtyivät etunenässä ajamaan vasemmistopuolueet, ammattiyhdistysliike, koululais- ja opiskelijajärjestöt, poliittiset nuorisojärjestöt sekä Suomi-Chile-seura. Sekä luterilainen kirkko että maan johto tukivat solidaarisuusliikkeen tavoitteita. Vuosina 1973–1977 Suomi vastaanotti 182 Chilen pakolaista.
 Taksvärkkikeräys Chilen vasemmisto-opposition hyväksi Helsingin Vanhan ylioppilastalon edustalla vuonna 1974. Kansan Arkisto. |
 SAK:n lakimies Tarja Halonen esitteli chileläisiä julisteita vuonna 1978. Halonen toimi myöhemmin Suomi-Chile-seuran puheenjohtajana. Kansan Arkisto. |
Yhteistyötä ja eripuraa
Suomalaisten solidaarisuus heijastui elokuussa 1973 perustetun Suomi-Chile-seuran jäsenmäärään: vuoden 1974 loppuun mennessä seuraan oli liittynyt noin 22 000 jäsentä ja noin 160 jäsenjärjestöä. Suomi-Chile-seuran jäsenet organisoivat tapahtumia, jakoivat tiedotteita sekä keräsivät vetoomuksia ja lahjoituksia. Seuran aktiivi Cai Melakoski on muistellut solidaarisuustoiminnan alkuvaiheita:
12.9.1973 aamulla satoi räntää, ja jaoimme koko yön monistamiamme lentolehtisiä, joissa oli tuoreempaa tietoa tapahtumista kuin aamun lehdissä. […] Tuolloin ei internetistä ja twitteristä ollut tietoakaan, mutta olimme valtamediaa edellä samalla tavalla kuin twiittaajat yhteiskunnallisten mullistusten yhteydessä tänään.[2]
Chilen vasemmisto-oppositiolle suunnattu tuki oli paitsi poliittista, myös taloudellista ja kulttuurista. Suomi-Chile-seuran marraskuussa 1973 aloittama Chilen kansa ei ole yksin -kampanja keräsi miltei 100 000 allekirjoitusta ja vuoden 1974 taksvärkkikeräys Chile-solidaarisuustyön hyväksi tuotti noin 1,6 miljoonaa markkaa. Chile-solidaarisuusliikkeen suurin vuosittainen tapahtuma oli syyskuussa järjestetty Chile-viikko, joka levittäytyi ympäri Suomea erilaisine tilaisuuksineen.
 Presidentti Salvador Allenden tytär Isabel Allende (keskellä) osallistui Chile-viikon juhlaan Helsingin Senaatintorilla syyskuussa 1974. Kansan Arkisto. |
 Presidentti Urho Kekkonen tapasi Chilen sotilasjuntan rikoksia tutkivan kansainvälisen komission toimijoita vuonna 1974. Kuvaaja Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto. |
Solidaarisuusliike teki tunnetuksi myös chileläistä kirjallisuutta ja musiikkia. Korkeatasoinen kulttuuriohjelma liikutti ja innosti solidaarisuusliikkeen jäseniä jatkamaan taistelua Chilen vasemmisto-opposition rinnalla. Chileläisen Quilapayún-yhtyeen sanoittama ja Sergio Ortegan säveltämä kappale El pueblo unido jamás será vencido (1973) nousi solidaarisuusliikkeen symboliksi:
Chileläinen Quilapayún-yhtye konsertoi Helsingin Messuhallissa vuonna 1974. Kuvaaja Osmo Sounela. Kansan Arkisto.
Kuin yhdestä suusta
kaikuvat ilmoille tuhannet taisteluhuudot.
Ne laulavat päättäväisesti
vapauden laulun:
isänmaa tulee voittamaan.
Ja kansa joka nousee taisteluun,
huutaa mahtavalla äänellä:
Eteenpäin!
Yhtenäistä kansaa
ei voi koskaan voittaa![3]
Kuuntele kappale YouTubessa
Chile-solidaarisuustoiminta loi yhteistyön verkostoja. Se ei kuitenkaan kyennyt tasoittamaan vasemmiston sisäisiä ristiriitoja, jotka heijastuivat solidaarisuustoimintaan. Poliittinen valtapeli vaikutti taksvärkkikeräyksen taustalla sekä esti kansallisen Chile-talousboikotin toteuttamisen. Erimielisyyksistäkin huolimatta solidaarisuuden painoarvosta oltiin yksimielisiä.
Kansainväliset verkostot
Chile-solidaarisuusliike oli kansainvälinen liike, jossa pienellä Suomella oli keskeinen rooli. Maailmanlaajuinen Chile-solidaarisuusliike organisoitui Helsingissä, jossa jo syyskuun lopussa 1973 pidettiin suuri solidaarisuuskokous. Konferenssiin osallistui edustajia 57 maasta ja lukuisista kansainvälisistä järjestöistä. Kokouksen organisoivat Neuvostoliiton rahoittama Maailman Rauhanneuvosto sekä suomalainen, vasemmiston ja keskustan edustajista koostunut tukikomitea.
Suomalaiselle Chile-solidaarisuusliikkeelle antoi painoarvoa myös Helsingissä maaliskuussa 1974 perustetun Chilen sotilasjuntan rikoksia tutkivan kansainvälisen komission toiminta. Sen puheenjohtajana toimi SDP:n kansanedustaja Jacob Söderman. Komissio oli arvostettu solidaarisuusliikkeen toimija ja kokosi yhteen Chilen sotilasvallankaappauksen vastustajia ympäri maailmaa. Chilen sotilasdiktatuurin toivottiin kaatuvan maailmanlaajuisen yhteistyön voimalla.
 Suomi-Chile -seuran jäsenkortti vuodelta 1976 kuului tamperelaiselle Toivo Ahoselle. Parhaimmillaan Suomi-Chile -seurassa oli 100 000 jäsentä ja kymmeniä jäsenjärjestöjä. Työväenmuseo Werstas. |
 SDP:n perustaman Kansainvälisen solidaarisuussäätiön keräyslipasta käytettiin 1970-luvulla. Säätiö avusti Chilen oppositiota kymmenillä tuhansilla markoilla. Työväenmuseo Werstas. |
 Presidentti Salvador Allenden käyttämä Venceremos-iskulause, Chilen lippu ja nyrkkiin puristettu käsi olivat tyypillisiä kuva-aiheita solidaarisuusrintamerkeissä. Kansan Arkisto. |
Artikkelin lähteet:
[1] Koivusalo; Kallinen (toim.), Pitkä 70-luku – valokuvia ja muistikuvia. Kustannusyhtiö TA-Tieto. Helsinki 2000, s. 149.
[2] Heinonen, Linda: ”Chilen kansa ei ole yksin” – Suomalaisen Chile-solidaarisuusliikkeen nousu Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen. Pro gradu -tutkielma. Historia. Tampereen yliopisto 2013, s. 89.
[3] Käännös Saunio, Ilpo: Veli sisko kuulet kummat soitot. Työväenlaulut eilen ja tänään. Kansankulttuuri Oy. Helsinki 1974. s. 196 mukaan.
Kuvat ja esineet Arjenhistoriassa:
Chileläisen Quilapayún konsertti Helsingissä
Isabella Allende Chile-viikon juhlassa
Kansainvälisen solidaarisuussäätiön keräyslipas
Presidentti Urho Kekkonen Chile-tilaisuudessa
Suomi-Chile-seuran jäsenkortti
Lisälukemista:
Christiaens, Kim; Goddeeris, Idesbald; Rodríguez García, Magaly (toim.): European Solidarity withChile 1970s–1980s. Peter Lang GmbH. Frankfurt am Main 2014.
Heinonen, Linda: ”Chilen kansa ei ole yksin” – Suomalaisen Chile-solidaarisuusliikkeen nousu Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen jälkeen. Pro gradu -tutkielma. Historia. Tampereen yliopisto 2013. http://tampub.uta.fi/handle/10024/84814
Hiilamo, Heikki: Kuoleman listat. Suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille. Otava. Helsinki 2010.
Lisää aineistoja:
Chile-solidaarisuusliike Arjenhistoriassa. http://www.arjenhistoria.fi/?q={1d888e943878a1ffa361d92bb2e5de09c4bd683b5efce9fa42105c696ed641e5}2BChile*